A COUPLE OF LITTLE THINGS- FOOD PERFORMANCE

syyskuuta 16, 2016
Tänä vuonna pääsin osallistumaan Helsinki Design Weekin tapahtumiin ruokaperformanssin muodossa. Odotin todellisella mielenkiinnolla tapahtumaa, sillä en ollut ikinä ennen osallistunut vastaavaan, eikä innostusta vähentänyt sekään, että ruoka suunniteltaisiin yhteistyössä Ravintola Olon kanssa. Michelin-tähdellä palkittu Ravintola Olo on saanut lisäksi paljon muita palkintoja, joten ruualle minulla oli todella kovat odotukset.

Ruokaperformanssin toteutuksen suunnittelun taustalta löytyy Food Camp Finland, joka tahtoi korostaa ruokailun ja designin liittoa kutsumalla Suomeen ensimmäistä kertaa Hollannin ensimmäisen ruokailumuotoilija Marije Vogelzangin. Hän on tehnyt merkittäviä ja kantaa ottavia ruokailuteoksia ympäri maailmaa. Yhteistyössä Food Camp Finlandin ja Ravintola Olon kanssa syntyi ainutlaatuinen ruokailutaideteos nimeltä A Couple of Little Things, joka oli osa Helsinki Design Weekin ohjelmistoa.




Marije Vogelzang on hollantilainen eating designer, joka inspiroituu ruokailuun liittyvistä sosiaalisista ja kulttuurisista piirteistä. Hänen kantaa ottavia ruokailuelämysteoksia on esitetty maailmanlaajuisesti. Marije Vogelzang on jo 15 vuoden ajan työstänyt lähellä performanssitaidetta olevia teoksia, joissa ruokailukokemukset osallistavat yleisön. Vogelzangin mukaan projekteissa on kyse ensisijaisesti ihmisistä. Ruoka ja ruokailu ovat kerronnan sekä vuorovaikutuksen välineitä, joiden avulla tutkitaan, herätetään mielenkiintoa ja nautitaan. A Couple of Little Things pohjautui toisen maailmansodan sotalapsiteemaan. Se otti kantaa tämän ajan pakolaisongelmiin, ihmisten tuntemaan hätään ja epävarmuuteen. Pienten tekojen kautta syntyy vaikuttavuutta ja inhimillisyyttä.

Performanssin menu koostui viidestä pienestä annosmaistiaisesta, joten jos joku ajatteli saavansa mahansa täyteen herkullista ruokaa, joutui pettymään. Makuelämyksiä sai sen sijasta. Annokset oltiin suunniteltu Vogelzangin antaman raaka-ainelistan perusteella. Raaka-aineiden valinnan taustalla oli ollut ajatus, että käytetään sellaisia raaka-aineita, jotka ajattelemme olevan suomalaisia, vaikka todellisuudessa ne ovatkin tulleet jostain muualta Suomeen.  Itse jäin vielä miettimään jälkikäteen, että kuinkahan moni ajattelee näiden raaka-aineiden oikeasti olevan peräisin täältä? Itselleni oli jotenkin itsestään selvyys, ettei nämä ole alun perin Suomesta, mutta toisaalta olen keskivertoa enemmän joutunut perehtymään ruokaan.


Ennen performanssin alkua odottelimme veden ja omenamehun kanssa sen alkua. Sen jälkeen siirryimme tilaan, jonka sisustuksesta ensimmäisenä tuli mieleen kauneushoitola. Seiniä koristivat valkoiset kankaat ja pitkän pöydän päältä löytyi rivissä varmaan parisen kymmentä tyynyä. Tyynyjen edessä jokaiselle oli oma jakkara. Istuimme jakkaralle ja painoimme pään tyynyyn. Taustalta kuului hyräilyä ja laulua, välillä joku kävi koskettamassa selkää. Ruuan kanssa meille kerrottiin Sakari Topeliuksen Koivu ja Tähti-satua, jonka tarjoilijat olivat opetelleet kertomaan omin sanoin.

Ensimmäisenä annoksena meille saapui savustettu selleri keitto ja omenaa. Keitto oli erittäin pehmeän makuinen ja siitä jäi ihana suutuntuma odottamaan seuraavaa annosta. Seuraava annoskaan ei pettänyt vaan maku yhdistelmät sopivat täydellisesti yhteen. Semolina-puuro yhdessä villisienten ja mallasleipälastujen kanssa oli pehmeän rapea yhdistelmä. Kolmantena annoksena tulikin lohta, tillimajoneesia ja kurkkua. Tähän annokseen olisin kaivannut jotain erilaista, jotain uutta. Annos olisikin kaivannut ehkä hieman jotain happoa lisää, sillä suuhun jäi rasvainen maku. Seuraavaksi olikin liha-annoksen vuoro. Tarjolla oli porsasta, perunapureeta ja kuivatuista villisienistä valmistettua mysliä. Annos itsessään oli erittäin hyvä, mutta tästä puolestaan suuhun jäi hieman kuivahko tuntuma. Viimeinen annos, jälkiruoka, oli valitettavasti hieman pettymys. Meille tarjoiltiin mustikoita ja mustikka cremee, hapankerma moussee ja valkosuklaa crumblea. Luulin annoksen olleen sitruunamoussea ja valkosuklaa crumblea. Mustikkaa en maistanut ollenkaan. Saimme teoksen lopuksi ruokalistan, ja olin järkyttynyt, että enkö enää tunnista mustikan makua sitruunasta, mutta onneksi en ollut ainut, joka oli maistanut vain sitruunan siitä. Performanssin lopuksi meidät heräteltiin tyynyiltä kukkaisveden pisaroilla.




Performanssin yhtenä tavoitteena oli rentoutua ja päästää irti. Rentoutuminen oli valitettavasti hieman vaikeaa, sillä pöytä oli todella alhaalla, jopa tällaiselle minunkaltaiselle tapille. En tiedä miten pitkät miehet ovat pärjänneet siinä. Omassa työssänikin olen joutunut miettimään, miten kosketan tuntemattomia ihmisiä, sillä en halua toiselle tulevan kosketuksesta epämiellyttävää oloa. Sivelevä kosketus saattaa helposti antaa väärän kuvan ja tuntua epämiellyttävältä. Toiset eivät tykkää ollenkaan kosketuksesta, enkä itsekään oikein tykkää, että tuntemattomat koskettelevat minua jotain puolihalausta enemmän. Performanssissa kosketuksen piti luoda tunnelmaa välittämisestä, mutta välillä kosketus oli enemmänkin sellaista sivelyä, joka tuntui hieman epämiellyttävältä.

Kaiken kaikkiaan A Couple of Little Things-ruokaperformanssi oli positiivinen kokemus ja varmasti olen kiinnostunut osallistumaan jatkossa vastaavaan, mikäli sellaista on tarjolla.

Osallistuitteko te Design Weekin tapahtumiin? Millaisia kokemuksia te saitte?


p.s. Koska tapahtumassa ei saanut kuvata, kuvat tapahtumasta on lainattu Food Camp Finlandin Facebook-sivuilta. Olisin tahtonut jakaa teille enemmän kuvia, mutta valitettavasti niitä ei ollut saatavilla. 

Ei kommentteja:

Sisällön tarjoaa Blogger.