TAIKAMETSÄSSÄ TIISTAINA

tammikuuta 26, 2017
Arki on lähtenyt rullaamaan, mutta se on tuonut mukanaan kiireen. Vaikka kalenteri ei olekaan ihan bookattu täyteen, tekemistä riittää. Opiskelut jatkuvat nyt monimuoto-opintoina, joten kirjasto tulee entistä tutummaksi. Koulun vaihtaminen on kuitenkin aiheuttanut jonkinlaista stressiä kaikkine paperihommineen ja olo on ollut vähän puolikuntoinen. Liikkumaan en ole juurikaan päässyt, ainakaan tekemään mitään kunnon hikitreeniä. Liikunta onkin aina ollut minulle se keino purkaa stressiä. Kaikista parhainta stressin purkua on ollut sellainen tappotreeni, että sen jälkeen tuntuu, ettei selviä kotiin. En tiedä onko kyse iästä vai mistä, mutta keho ei enää tunnu kestävän samanlaista ”rääkkiä” ja onkin ollut pakko löytää muita rentoutumisen keinoja. Niistä paras on luonto.

En ole päässyt luontoon rauhoittumaan pariin viikkoon ja tiistain täydellinen talvisää pakotti lähtemään ulos pienestä lämpöilystä huolimatta. Treeni oli tästä kerrasta kaukana, sillä reilun parin kilometrin matkaan meni lähes puolitoista tuntia. Pysähtelin vain katselemaan ympärilleni, ihailemaan meidän luonnon monipuolisuutta auringon lämmittäessä kasvoja. Seistessani kallion päällä mieleeni nousi vanhat Akseli Gallen-Kallelan jylhät maisemataulut. Vähän matkan päästä puolestaan meri näkyi turkoosina rannassa kelluvien jäiden takana. Tuntui, kuin olisin ollut Jäämerellä.






Jäämeren jälkeen luonto esitteli jotain ainutkertaista, tai no ei ehkä ainutkertaista, mutta jotain harvinaista, sillä auringon valo loisti lämpimän sävyisenä. Tuntui, kuin olisi ollut kesä, vaikka maa oli peittenyt lumikerrokseen. Tuo auringon väri sai kuvittelemaan intiaanikesän. Sen hetken, kun syksy on jo tullut, mutta ulkona on t-paita-keli, eikä minnekään ole kiire, vaikka ehkä todellisuudessa olisikin. Kävelessäni eteenpäin löysin itseni taikametsästä. Aurinko paistoi puiden välistä ja millä hetkellä tahansa olisi voinut tapahtua jotain ihmeellistä. Menninkäiset olisivat voineet tanssia auringon säteiden alla. Kumpa olisin ollut vielä niin nuori, että olisin oikeasti voinut uskoa menninkäisiin. Täydellisen metsähetken päätti eri sävyissä laskeutuva aurinko. Vaikka kohta tulisi pimeys, se ei tuntunut pelottavalta, sillä aurinko nousisi taas jonain päivänä.





Ja kaikki tämä löytyi alle puolen tunnin päästä kotoa. Uutelasta on tullut minun hengähdyspaikka. Paikka, jossa minulla on rauha. Vaikka asiat ovat sekaisin, siellä minun ei tarvitse huolehtia niistä. Ne eivät pääse sinne. Siellä voin olla vain yksin omien ajatusteni kanssa, kömytä mitä ihmeellisempiin paikkoihin ottamaan valokuvia.

Tälläisenä harmaana päivänä näitä aurinkoisia päiviä on hyvä muistella. Ehkä otankin vielä pienet päiväunet, ennenkuin bussi on taas takaisin Helsingissä. Sen jälkeen taas riittää toimintaa. Pian on onneksi viikonloppu, ja ehkäpä silloin sää kutsuu ulkoilemaan.


Ei kommentteja:

Sisällön tarjoaa Blogger.